​Kävin tiistaina aamulla Tension Pointin naprapaatilla Teemulla hoitamassa kaulan ja kasvojen lihaksia äänihuulteni takia ja jäin sen jälkeen hetkeksi katselemaan lounastunnin alkua. Teemun vastaanotto on siis kätevästi TFW:n tiloissa : ) Lounashurrikaanin koutsasi Johannes ja alun motivaatiotarinan teema oli YOLO eli you only live once.

​Perinteisesti kyseinen lausahdus viittaa vähän hölmöihin päätöksiin ja tekoihin, joihin ryhdyttäessä huudetaan kerranhan tässä vaan eletään! ja sitten annetaan mennä. Siihen voidaan liittää myös sanonta sex, drugs and rock'n'roll, jolla onkin jo aika pahaenteinen kaiku. TFW:llä tuon lauseen muoto on eat, sleep and train! Kuulostaa paljon paremmalta, eikö? Sitten kun siihen liitetään vielä YOLO- ajatus niin homma on aika hyvin hallussa. Toimit siis positiivisesti oman hyvinvointisi kannalta, eletäänhän me täällä vain kerran.
 
Johannes puhui YOLOon liittyen myös ihmissuhteista ja omista kokemuksistaan, kuinka jossain vaiheessa vaan riitti se joistain ihmisistä erilaisissa muodoissa huokuva negatiivinen energia, esimerkiksi ylenpalttinen alkoholin käyttö ja siitä seuranneet ongelmat. Joistain suhteista ei vain saa lopulta muuta kuin huonoa fiilistä omaan elämään ja sellaisista ihmissuhteista on hyvä oppia päästämään irti. 

​Tästä tulvi heti mieleen muistoja omasta elämästäni vuosien takaa, kun tein vastaavanlaisen päätöksen kahden eri ihmisen kanssa parin vuoden sisällä. Toinen oli isäni ja toinen läheinen ”ystäväni”. Kumpikaan suhde ei lopulta antanut, vaan lähinnä otti. Väsytti, suretti, aiheutti huolta ja epävarmuutta, vaikutti negatiivisesti itsetuntooni ja tapaani katsoa elämää.
 
Päätöksen hetkellä - ja itseasiassa myös sitä ennen ja sen jälkeen, tuntui kamalalta ja olo oli kuin maailman pahimmalla petturilla. Ajan kuluessa sitä kuitenkin huomasin kuinka päätös oli oikea, negatiivisten ihmissuhteiden tilalle tulee aina positiivisia suhteita. Kun suljet yhden oven, toinen aukeaa. Tällaisten päätösten tekeminen ja oikeiksi ratkaisuiksi toteaminen antaa itsevarmuutta asettamaan myös itsensä välillä etusijalle vaikeissa tilanteissa tai ihmissuhteissa. 

​Meillä on vain tämä yksi elämä, joten uskalletaan päästää huonoista jutuista irti vaikka se olisi kuinka pelottavaa. Tilalle tulee varmasti jotain hyvää. YOLO! <3

Instagram | Bloglovin 

Kirjoittelin jonkin aikaa sitten turhautumisestani liittyen yökukkuiluuni. Olen ollut iltaihminen niin kauan kuin muistan ja samalla myöhäiseksi venynyt aamuherätys useimmiten harmittaa tehokkaiden aamutuntien jäädessä unen jalkoihin. Nousen kyllä vapaapäivinäkin viimeistä puoli kymmenen aikoihin, mutta olisihan pari tuntia aikaisemmin jotenkin parempi : ) Aloitin oman pää tyynyyn- projektin, jonka tarkoituksena oli toimia illan aikana niin, että pääsen ajoissa sänkyyn ja nukkumaan. 

Kyseinen projekti lähti hyvin alkuun, mutta perinteisesti niitä esteitä aikaisempaan nukahtamiseen alkoi löytyä lähes joka ilta. Tekosyitä suurin osa, myönnän. Tavallaan tiesin edessä häämöttävän muuton vaikuttavan asiaan positiivisesti, joten ehkä pidin kiinni vanhoista huonoista tavoistani, kun se vielä oli mahdollista.
​
Nyt kun muutosta uuteen kotiin on jo kohta kolme viikkoa, on oma vuorokausirytmini muuttunut parempaan suuntaan. Osasin odottaakin sitä ja myös toivoin niin käyvän, sillä tiesin Simon menevän aikaisemmin nukkumaan kuin omiin tapoihini on kuulunut. Muistaakseni vain kerran tai pari ilta on venähtänyt seuraavan vuorokauden puolelle ja useimmiten olen ollut peiton alla yhdentoista aikaan. Siinä on parannusta 1-2 tuntia aikaisempaan, jee! 

Vielä en ole huomannut kummoista muutosta yleisessä olotilassa, sillä se on pääsääntöisesti kuitenkin tosi hyvä. Samaan aikaan on ollut paljon muutoksia, vähän flunssailua, treenitaukoa ja asumista pienen kaaoksen keskellä, jotka myös vaikuttuvat kehoon ja mieleen. Tästä johtuen odotan selkeämmän muutoksen havaitsemista muun elämän normalisoituessa.
​
Muutosta on tapahtunut kuitenkin pään sisällä! Ajoissa nukkumaan meneminen ei enää aiheuta tunnetta, että jäisin jostain paitsi (en oikein ymmärrä mistä se fiilis on edes lähtöisin) vaan saa aikaan sen, että voin herätä aikaisemmin seuraavana aamuna saaden lisätunteja päivääni. Olen myös tietoisesti tehnyt asioita jo päivällä, joihin olen tottunut saamaan inspiraatiopiikin vasta illalla ja näin saanut enemmän vapaa-aikaa iltatunteihin. 

​Uskon, että odotettavissa on myös jonkinlaista parannusta esimerkiksi kehonkoostumukseen ja treenituloksiin. Onhan uni tärkeä osa ruoan, levon ja liikunnan pyhää kolminaisuutta – ja omalla kohdallani noista se huonoiten toteutuva osuus. Treeneissä tuli kyllä itseasiassa eilen parannusta, kun tein maastavedossa uuden 1PR:n 90kg : ) Ihan ei vielä se satanen lähtenyt, mutta kun mave on taas parin kuukauden päästä pääliikkeenä, niin sitten lähtee!

​Tästä on hyvä jatkaa ja uniprojekti jatkuu : ) 

Instagram | Bloglovin 

​Törmäsin Facebookin feedissä taas artikkeliin, jossa puhuttiin unen ja levon tärkeydestä. Olen aikaisemminkin kirjoitellut, että olen iltaihminen ja nukkumaan meno on aina ollut mulle sellainen ”mieluummin myöhemmin kuin aiemmin” -juttu. Muistan hyvin, kuinka lapsena menin muka nukkumaan ja kun huoneeni ovi oli kiinni, tykkäsin salaa järjestellä lelukaappia hiiren hiljaa iltamyöhään.

​Lukaisin jutun läpi ja tunsin pientä syyllisyyttä – miksi ihmeessä valvon lähes joka ilta myöhään vaikka tiedän sen olevan huono juttu? Useimmiten pysyttelen hereillä vielä tehden asioita, jotka voisin hoitaa muulloinkin. Nettikaupoissa pyörimistä, tv-ohjelmien katsomista, lehtien lukemista… Joskus toki teen oleellisiakin asioita, mutta lähes aina nämä iltapuuhastelut voisi tehdä myös päivällä. Onnekseni nukahdan lähes poikkeuksetta muutaman minuutin sisällä pään osuttua tyynyyn, joten varsinaisesta unettomuudesta ei kohdallani ole kyse vaan enemmänkin huonosta tavasta : )

Nyt on jonkun aikaa tuntunut siltä, että en toimi päiväsaikaan ihan täydellä teholla ja välillä en innostu asioista niin paljon kuin normaalisti. Mietin, että mikä tähän on syynä. Asiat ovat tosi hyvin, olen onnellinen, terve jne. Sitten tajusin, että mähän olen väsynyt! Eikä mikään ihme, sillä päivässäni ei oikein toteudu se tärkeä kolmen kokonaisuus eli ruoka, lepo ja liikunta.

Vuoden alun flunssien jälkeen helmikuun ajan olen päässyt treenaamaan hyvin, tänään tulee vedettyä läpi 14. treeni TFW:llä. Kehitys tapahtuu levossa ja tämänkin takia riittävä unen määrä on todella, todella tärkeää. Sanotaan, että tunti unta ennen klo 24 vastaa kahden tunnin unia klo 24 jälkeen. Tarkoitukseni on siis selkeästi lisätä unen määrää iltaan mieluummin kuin aamuun ja muokata iltarutiinini sellaisiksi, että tavoitteeni toteutuminen helpottuu.

Liikun sopivan määrän viikossa ja usein treenit ovat rankkoja, riippuen omasta skaalauksestani. Syön riittävästi hyvää ruokaa. Mutta mites se levon osuus tässä pyhässä kolminaisuudessa? Muistan ainoastaan yhden yön tämän vuoden puolella, jolloin olisin nukkunut yli kahdeksan tuntia ja se on aivan liian pieni määrä täysiä yöunia. Tänään juttelin ystäväni kanssa unen ja levon tärkeydestä ja päätin, että nyt puutun asiaan vähän järeimmin keinoin. Päätin tehdä itselleni uni-lukujärjestyksen seuraavan viikon ajaksi!

​Kävin läpi kalenteristani työvuorot, treenit, Vilin aikataulut ja kaiken mahdollisen, jolla on vaikutusta kotiintuloaikoihini ja näin ollen myös siihen, milloin pääsen valmistautumaan nukkumaan menoon. Halusin, että tämä unilukkarini on realistinen, jolloin nukkumaan menemisen asettaminen esimerkiksi klo 22 ei ole järkevää, jos tuleen töistä kotiin vasta klo 21:30.

​Olen nyt jotenkin ihan innoissani tästä, koska olen erittäin tietoinen univajeen vaikutuksesta terveyteen, stressihormoni kortisolin määrään kehossa, vastustuskykyyn, luovuuteen ja tietysti yleiseen jaksamiseen ja suorituskykyyn. Pidemmällä tähtäimellä haluan ”opettaa” itseni enemmän aamuihmiseksi, mutta odotan mielenkiinnolla tämän lyhyemmänkin kokeilun vaikutuksia. Onneksi tämä on musta itsestäni kiinni ja pystyn vaikuttamaan asiaan. Kirjoittelen tänne sitten tuloksista!

Onko muilla tätä yökukkuja-ongelmaa? Täällä otetaan hyviksi todettuja ideoita rytmin muuttamisprojektiin mielellään vastaan! : )
​

Täytyy myöntää, että Johannes ”Hatsolo” Hattusen Elämä breikkarin silmin- kirja on ensimmäinen lukemani kirja varmaan vuoteen. Vähän meinaa nolottaa sanoa se. En vaan ole koskaan ollut kova lukemaan kirjoja ja usein ne ovat jääneet muutaman kappaleen jälkeen yöpöydälle venailemaan seuraavaa iltaa päätyen lopulta takaisin kirjastoon tietämättäni loppuratkaisua. Tämä kirja olikin sitten erilainen tapaus. Aloitin kirjan yhtenä iltana ja luin ekat viisikymmentä sivua. Väsymys pakotti lopettamaan ja seuraavan kerran tartuttuani kirjaan, luin sen loppuun reilussa kahdessa tunnissa ennen iltavuoroni alkua. Jonkinlainen oma lukuennätykseni, sanoisin!

​Olen treenannut TFW Helsingillä reilun vuoden ja Johanneksen tarttuva energia ja positiivisuus ovat tulleet tutuksi! :) Samat fiilikset välittyvät tästä kirjasta, joka kertoo aran jyväskyläläisen pojan tarinan tämän matkasta yhdeksi maailman breakdance-huipuista. Tuon ensimmäisen lukukerran aikana kyyneleet valuivat useaan otteeseen, niin tuttuja olivat ne tarinan alussa kuvatut ujon ja epävarman lapsen fiilikset. Breikkaaminen muutti tuon nuoren pojan elämän ja tanssi kulkeekin vahvasti mukana koko tarinan ajan. Tanssirinkien ja kisareissujen maailmaan sisälle pääseminen on jännää ja mukaansa tempaavaa.

​Tarina kertoo selkeästi sen, kuinka tärkeää on kuunnella omaa sisäistä ääntään, uskoa unelmiinsa, käyttää aikaa ja tehdä sinnikkäästi töitä niiden unelmien ja tavoitteiden eteen epäonnistumisista huolimatta, olla rohkea, uskaltaa sulkea ovia ja antaa uusien ovien avautua, kannustaa toisia ehdoitta ja saada samaa tukea takaisin. Kirja on jotenkin ihan älyttömän inspiroiva ja sai aikaan lukuisia ahaa-elämyksiä! Johanneksen positiivinen tapa katsoa elämää on ihailtavaa ja samaa asennetta ja ILOa (Innostu, Luo, Onnistu) kannattaa jokaisen tietoisesti soveltaa jokapäiväiseen elämäänsä. Hatsolon sanoin: iloinen ja positiivinen asenne ei ole sattumaa eikä sitä voi ostaa purkissa - se on susta itsestäsi kiinni.

​Jonkin aikaa luettuani kaivoin lipaston laatikosta kynän ja paperia, sillä tajusin niille olevan käyttöä. Tasaisin väliajoin laskin kirjan alas ja kirjoitin paperille lainauksia tekstistä. Lappuset täyttyivät niin syvällisemmistä elämänviisauksista kuin kevyemmistä heitoista, jotka vaan osuivat ja upposivat. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän tarinan, se kannattaa. Innostus kaikkea – ja etenkin niitä omia unelmia ja tavoitteita, kohtaan nousee ihan uudelle tasolle!

​Instagram | Bloglovin 

Viime viikko oli kuukauden vika viikko, joka tarkoittaa meidän treeneissä omien ykkösmaksimien tekemistä kyseisen kuukauden pääliikkeissä. Lokakuussa liikkeet olivat pystypunnerrus ja maastaveto. Maastavedon 1PR jänskätti taas vähän etukäteen! Olen ennenkin maininnut näistä tietyistä liikkeistä, jotka on henkisesti jotenkin vaikeampia aiempien alaselkävaivojen takia. Onneksi niistä kuitenkin selvitään aina! :D

Flunssailun takia lokakuun treenisaldo jäi tylsän vähäiseksi ja mietinkin ennen tuntia, että teen mieluummin sarjaa kuin kokeilen maksimia. Jotenkin siinä motivaatiotarinan aikana tuli kuitenkin fiilis, että kyllä tänään taitaa sittenkin lähteä ja vaihdoin suunnitelmaa. Päätin kokeilla ja oikea päätöshän se oli! Kropassa oli jotenkin vahva olo, ehkä flunssan aiheuttama pakkolepo teki hyvää ja koska flunssa itsessään ei ollut mikään tappotauti, niin se ei selkeästi vienyt multa kauheasti voimia.
​
Parina mulla oli ihana Minni, jonka tsemppi auttoi mua menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle painojen lisäämisen kanssa. Coach Santtu muistutti myös samasta asiasta (kuten joka kerta, kiitos! :D ), sillä juuri näissä maveissa ja takakyykyissä jämähdän helposti samoihin painoihin, koska turhaan jännään mun selkää. Tekniikka on kuitenkin hiottu kuntoon, joten sen kanssa ei enää ole ongelmaa muualla kuin omissa ajatuksissani. 

Lämmittelysarjojen jälkeen tein ykköset 70kg, 75kg ja lopuksi 80kg, josta tulikin sitten mun uusi ykkösmaksimi. Vitsit sitä PR-kelloa on joka kerta yhtä siistiä käydä kilauttamassa! :D Aikaisempi PR oli 60kg, eli prosentuaalisestikin nousu oli suuri. Se johtui kuitenkin siitä, että edellisellä kerralla en uskaltanut nostaa niin paljon rautaa, kuin mihin kroppa olisi pystynyt. Tässä näkee taas hyvin sen korvien välin vaikutuksen treeniin ja tuloksiin. Lämmittelyvetojen ja ykkösten jälkeen oli fiilis, että maksimi olisi voinut olla ainakin 85kg, ehkä jopa 90kg, mutta päätin jättää 80kg vedon viimeiseksi. Kroppa alkoi olla jo sen verran väsynyt, että se vaan tuntui järkevältä päätökseltä vaikka intoa olisikin riittänyt : )
​
On tärkeää, että jokaisella on omia tavoitteita ja jokainen työskentelee niitä kohti. TFW:llä on kuitenkin tullut entistä selvemmäksi se, että yhdessä pääsee kaikessa aina paljon pidemmälle. Ei minä, vaan me. Jos olisin yksinäni lähtenyt kokeilemaan ykkösmaksimia eikä treeniparini Minni olisi ollut vierellä kannustamassa, Santtu olisi käynyt moneen kertaan tsekkaamassa tekniikkaani ja painojen määrää, olen aika varma, ettei saavuttamani 1PR ei olisi ollut yhtä hyvä kuin se nyt oli.

​Sama juttu toimii myös toisin päin. Kun oli treeniparini vuoro suorittaa, toimin hänen tsempparinaan, ohjasin ja kannustin. Annoin parilleni samaa energiaa, uskoa ja voimaa siihen omaan tekemiseen. Se tulee aina takaisin, oli kyse sitten treenistä tai mistä tahansa arjen tilanteesta. Se kannattaa muistaa joka päivä! <3